Pyhä Johannes Kronstadtilainen syntyi vuonna 1829 pienessä Suran kylässä Pohjois-Venäjällä. Varhaislapsuutta seurasi koulunkäynti Arkangelissa ja opiskelu Pietarin Hengellisessä Akatemiassa.

Opiskeluaikana Johannes tunsi kutsumusta lähetystyöhön. Viimeisenä opiskeluvuotena Hengellisessä Akatemiassa hän kuitenkin näki unta, että hän oli pappina toimittamassa jumalanpalvelusta tuntemattomassa kirkossa Kronstadtissa. Hän piti sitä merkkinä, että hänen oli ryhdyttävä seurakuntapapiksi. Hän meni naimisiin, mutta avioliitto puhtaasti muodollinen: Hänen toivomuksestaan hän eli vaimonsa Elisabetin kanssa kuin veli ja sisar. Johannes vihittiin papiksi ja määrättiin hoitamaan papin tointa Kronstadtiin Pyhän apostoli Andreaksen kirkkoon. Kun hän ensimmäisen kerran astui tuohon kirkkoon, hän tunnisti, että se oli sama kirkko, jonka hän oli nähnyt unessaan. Ja niin hän asui koko loppuelämänsä Kronstadtissa ja palveli tuossa samassa kirkossa.

Isä Johannes aloitti papillisen työnsä hyväntekeväisyydestä; nykytermein puhuttuna diakoniatyöstä; asunnottomien, työttömien, alkoholistien ja syrjäytyneiden parissa. Siitä tuli hänen lähetyskenttänsä. Hän alkoi käydä köyhien luona ja auttaa heitä aineellisesti. Lopulta hän jakoi köyhille melkein koko vaatimattoman palkkansa.

Jo pappeutensa alkuaikoina isä Johannes alkoi hahmotella mielessään köyhien laajamittaista ja järjestäytynyttä auttamista. Kun hän oli ollut pappina noin 20 vuotta, hän oli niin tunnettu, että hän pystyi organisoimaan ja perustamaan Kronstadtiin diakoniakeskuksen, joka tunnettiin Työkodin nimellä. Sen suojissa toimi esim. ilmainen alkeiskoulu, aikuisten pyhäkoulu, erilaisia verstaita, joissa työttömät saivat ammattiopetusta ja työmahdollisuuden. Siellä oli kirjasto, pieni vanhainkoti; sieltä sai ilmaista sairaanhoitoa, ruoka-annoksia ja avustusta. Tällainen seurakunnan aloitteesta syntynyt järjestäytynyt diakoniatyö oli 1800-luvun lopulla aivan uusi ilmiö. Vastaavaa toimintaa alkoi Kronstadtin esimerkin innoittamana syntyä muuallekin.

Johannes Kronstadtilainen ammensi voimia työhönsä Evankeliumista ja Kirkon liturgisesta elämästä. Hän nautti Evankeliumin lukemisesta ja koki jo lapsena, että Evankeliumi oli hänelle opettaja ja lohduttaja. Hänen päiväkirjoistaan, joita hän piti koko pappeutensa ajan, näkee, että hän luki ja pohdiskeli paljon Raamatun tekstejä. Hän ei lähestynyt pyhiä kirjoituksia tutkivalla tai teologisella otteella, vaan hyvin henkilökohtaisella ja käytännöllisellä tavalla. Hän yritti löytää niistä itselleen jonkin yksinkertaisen ja selkeän opetuksen.

Evankeliumin lukemisen lisäksi isä Johannes kiintyi jo lapsena kirkon jumalanpalveluksiin. Ajan myötä liturgisesta elämästä tuli hänelle kuin hengitystä; se oli hänelle välttämättömyys. ”Minä kuolen, kun en toimita liturgiaa”, hän kirjoittaa. Pappina hänellä olikin periaatteena toimittaa liturgia joka päivä. Ja vaikka hän toimitti sen niin usein, se ei muuttunut hänelle mekaaniseksi eikä rutiininomaiseksi toimitukseksi. Päinvastoin, rakkaus eukaristiaan yhdistyi hänessä vastuuseen, jota hän tunsi hengellistä laumaansa kohtaan. Hän tunsi, että hänen tehtävänsä oli välittää kaikille liturgiaan ja eukaristiaan kätkeytyvää siunausta.

Isä Johannes kannusti ihmisiä tulemaan useammin ehtoolliselle. Venäjällä kuten muuallakin ortodoksisessa maailmassa oli pitkään vallalla tapa osallistua ehtoolliseen hyvin harvoin, jopa vain kerran vuodessa, suuren paaston aikaan. Ehtoolliseen valmistautumisesta oli tehty pitkä ja hankala prosessi vähintään kolme päivää kestävine paastoineen ja pitkine rukoussääntöineen. Näin ehtoollinen oli lakannut olemasta hengellisen elämän jatkuvasti pulppuava lähde ja ylläpitäjä. Se oli muuttunut velvollisuudeksi.

Isä Johannes pyrki vähentämään pyhään ehtoolliseen liittyvää muodollisuutta. Hän saattoi antaa tuntemiensa ihmisten osallistua ehtoolliseen hyvinkin vähällä valmistautumisella tai jopa ilman muodollista valmistautumista. Hän myös pahoitteli, että pappien oli tapana lukea liturgian salaiset rukoukset hiljaa alttarissa. Hänen mielestään kristittyjen olisi paljon hyödyllisempää kuulla liturgian koko sisältö. Vain silloin liturgiasta saattoi tulla heille mielekäs kokemus. Näin hän oli kääntämässä eukaristista ajattelua uuteen suuntaan, alkuperäisille lähteille. Varsinainen liturginen herätys ja eukaristisen teologian nousu tapahtui Ortodoksisessa Kirkossa vasta 1900-luvun puolella.

Pyhän Johanneksen kehotus osallistua ehtoolliseen useammin ei kaikunut kuuroille korville. Hänen kuuluisuutensa päivinä 1800-luvun lopussa Pyhän Andreaksen kirkkoon kokoontui tuhatmäärin rukoilijoita, joka halusivat osallistua ehtoolliseen nimenomaan hänen toimittamassaan liturgiassa.

Ehtoolliskäytännön muuttuminen johti myös synnintunnustuksen muuttumiseen. (Venäjällä on tapana, että ehtoolliselle tulevat käyvät synnintunnustuksella ennen ehtoollista.) Toimintansa alkuvuosina isä Johannes omisti synnintunnustukselle tulijoille paljon aikaa. Mutta kun katuvien määrä nousi tuhansiin, ei yksityinen synnintunnustus enää ollut mahdollinen. Silloin hän otti käyttöön yleisen synnintunnustuksen, mihin kirkollinen esivalta myönsi poikkeusluvan. Yleinen synnintunnustus tapahtui niin, että isä Johannes piti ensin voimakkaan katumussaarnan. Sitten hän luki katumuksen sakramenttiin liittyvät rukoukset, selitti niiden sisältöä ja kehotti läsnäolijoita katumaan. Tämä kaikki vaikutti ihmisiin niin voimakkaasti, että monet itkivät ja tunnustivat syntinsä ääneen. Lopuksi isä Johannes kohotti epitrakiilinsa kirkkokansan ylle ja luki synninpäästörukouksen.

Liturgian jälkeen ihmiset ympäröivät isä Johanneksen pyyntöineen ja vaatimuksineen. Alkuvuosina häntä piirittivät pääasiassa köyhät; myöhemmin mukaan tuli ihmisiä, jotka pyysivät häneltä esirukouksia tai siunausta. Monet toivat lahjoituksia. Hänen päiväohjelmansa oli täynnä edeltä sovittuja tapaamisia, yksi toisensa jälkeen myöhään yöhön asti. Tapaamiset olivat pääasiassa vierailuja sairaiden luona Kronstadtissa ja Pietarissa. Mutta oli myös virallisia tilaisuuksia ja arvohenkilöiden tapaamisia. Jos isä Johannes aamulla liturgian jälkeen juuttui väkijoukkoon ja myöhästyi päivän ensimmäisestä tapaamisesta, koko päivän aikataulu saattoi romahtaa.

Isä Johanneksen omin hengellisen työn muoto oli liturgian toimittamisen lisäksi esirukous. Hän todella oli koko Venäjän esirukoilija. Hän sai joka päivä kasoittain kirjeitä ja sähkeitä. Kronstadtin postitoimistoon perustettiin lopulta oma osasto pelkästään hänelle tulevaa postia, lähinnä esirukouspyyntöjä, varten. Isä Johanneksen toimittaessa proskomidia, liturgian valmistavaa osaa, alttariin tuotiin kirkkokansan jättämien rukouspyyntöjen lisäksi postissa tulleet rukouspyynnöt. Isä Johannes pystyi lukemaan niistä vain pienen osan, mutta hän rukoili yhteisesti kaikkien hänen puoleensa kääntyneiden puolesta. Ja noiden rukousten kautta tapahtui ihmeitä. Sairaita parani, ongelmalliset tilanteet ratkesivat ja ihmiset saivat avun.

Koko pappeutensa ajan isä Johannes piti päiväkirjaa, johon hän kirjasi hengelliset pohdintansa ja sisäiset taistelunsa. Tuo monta osaa käsittävä päiväkirja on erottamaton osa hänen persoonallisuuttaan. Sitä alettiin julkaista jo hänen eläessään nimellä Elämäni Kristuksessa, ja siitä on tehty käännöksiä monille kielille.

Isä Johannes nukkui kuolonuneen 20.12.1908. Hänet haudattiin perustamaansa Pyhän Johannes Rilalaisen nunnaluostariin Pietariin. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 1990.

Pyhän Johannes Kronstadtilaisen rukous

Sinun nimesi on Rakkaus: älä hylkää minua eksyvää.
Sinun nimesi on Voima: vahvista minua, joka olen nääntymäisilläni ja lankean.
Sinun nimesi on Valkeus: valaise sieluni, jonka maailman himot ovat pimentäneet.
Sinun nimesi on Rauha: rauhoita levoton sieluni.
Sinun nimesi on Armo: älä lakkaa armahtamasta minua.