Jumalanäidin Konevitsalaisen ikonin ristisaatto
7.7.2018
Myyntitapahtuma Lintulan luostarissa 21.- 22.7.2018
12.7.2018
Show all

Äiti Elisabetin muistolle

Heinäkuun 11. päivän iltana tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun näimme äiti Elisabetin viimeisen kerran. Seuraavana aamuna käynnistyneet suuretsinnät hänen löytämisekseen päättyivät tuloksettomina.

Äiti Elisabet (Irmeli Vuolle 1943-2017) tuli Lintulan luostariin kesäkuun alussa 1964. Kansakoulun käynyt 21-vuotias neito asettui tuolloin vielä pääosin venäjänkieliseen ikääntyvään luostariyhteisöön. Alusta asti hänen osakseen lankesivat monet raskaat työt luostarin navetassa, keittiössä, heinäpellolla ja kynttilätehtaalla.

Äiti Elisabet oli lapsenomaisen yksinkertainen, mutta omalla tavallaan lahjakas ihminen. Hän seurasi omaa aikaansa lukemalla sanomalehtiä, hän rakasti Kalevalaa ja suomalaista kansanrunoutta ja luki vuosien mittaan hengellistä kirjallisuutta pyhien elämäkerroista Filokaliaan. Uudet kirjat hän otti aina mielellään luettavaksi. Luostarielämässä köyhyyden ihanne kosketti häntä erityisesti. Halkojen pinoamista ja keittiötöitä hän kutsui aina ”köyhien kuntosaliksi” ‒ tuo ajatus huvitti ja nauratti häntä vuodesta toiseen, joka viikko. Hän sanoi itseään köyhäksi ja näki rikkaudekseen syksyllä kellastuvien lehtien kullan ja talvella valkoisella hangella loistavat timantit. Usein hän avasi toistenkin silmät näkemään ympäröivän kauneuden. Hän rakasti eläimiä ja muisteli usein syyskesän hetkiä, jolloin hän oli ollut lammaspaimenena yhdessä äiti Varvaran (k. 20004) kanssa. Keväällä hän toi aina kielokimpun kirkkoon Golgataristin juurelle ja sommitteli kesällä harakankelloista ja lempikukistaan päivänkakkaroista pieniä asetelmia luostarin ruokasaliin, trapesaan. Toimissaan hän noudatti kerran oppimiaan tapoja. Lattian hän pesi aina vanhanaikaisesti luuttuamalla eikä koskaan suostunut käyttämään pölyimuria tai moppia.

Äiti Elisabetin taiteelliset taipumukset ilmenivät käsitöinä ja runoiluna. Hän ompeli käsin persoonallisia räsynukkeja myyntiin luostarin kauppaan ja kirjoitteli eläin- ja luontoaiheisia runoja, joissa oli vaikutteita kansanrunoudesta, saduista ja rukouksista. Näitä runojaan hän antoi usein nimipäivälahjaksi toisille sisarille ja ystävilleen.

Äiti Elisabetin kiintymys kirkkoslaavinkielisiin jumalanpalveluksiin periytyi hänen varhaisilta luostarivuosiltaan. Slaavinkieliset palvelukset ilahduttivat häntä aina myöhemminkin, kun luostarissa vieraili venäjänkielisiä pappeja tai laulajia. Venäjän kielen taitamattomuus ei häntä jumalanpalveluksissa haitannut. Myöhemmin hän koki omakseen myös kreikankieliset jumalanpalvelukset ja bysanttilaisen kirkkolaulun. Kielitaidottomanakin hän aisti jumalanpalveluksissa hartauden ja rukouksen voiman.

Äiti Elisabet oli luonto- ja ulkoilmaihminen. Kesäiltoina hänet tapasi kävelemässä luostarin pihapoluilta kädessään koivunoksa, jolla hän hätisteli hyttysiä. Syksyllä hän haravoi lammen hautausmaan puoleista rantaa ja istutti nurmikkoalueiden reunamille lahjaksi saamiaan kukkasipuleita, jotka kevään tullen puhkesivat kukkimaan hänen omien polkujensa varsilla. Talvi-iltoina hänen rutiineihinsa kuului hautausmaalla käynti. Tietä hän valaisi taskulampun sijaan kynttilälyhdyllä. Luonnon helmassa Jumalan taivaan alla äiti Elisabet myös kohtasi viimeisen hetkensä. Monet vuoden mittaan tehdyt etsinnät eivät ole tuottaneet tulosta eikä äiti Elisabetin maallisia jäännöksiä ole löydetty. Toivomme kuitenkin, että jonakin päivänä saamme vielä saattaa hänet lepoon luostarin hautausmaalle.

 

Kuva: Lintulan luostari

 

 

Comments are closed.