Kristityn vastaus on rakkaus. Isä Joachim Parrin ajatuksia. osa 2.
18.9.2013
Muodostetaan yhteyttä
22.11.2013
Show all

Igumeni Hariton, oman aikamme pyhä

Igumeni Haritonin (1872−1947) kuolemasta tulee lokakuun 27. päivänä kuluneeksi 66 vuotta. Suuri kiviristi haudalla kertoo hiljaisella tavalla hänen merkityksestään Valamon luostarille ja koko Suomen kirkolle. Suomessa monet tuntevat hänet hänen Jeesuksen rukousta käsittelevästä kokoelmateoksestaan. Venäläisen tutkijan T.I. Ševtšenkon vuonna 2011 julkaisema elämäkerta valottaa arkistolähteisiin nojautuen tuon oman aikamme hesykastin ja luostarinjohtajan elämää.

Hariton (Hrisanf Dunajev) tuli Valamon luostariin 22-vuotiaana vuonna 1894. Hiljainen rukouselämä veti häntä puoleensa. Vastoin sisäisiä pyrkimyksiään hänet vuonna 1909 nimitettiin luostarin taloudenhoitajaksi.”Se on turhuuksien turhuuden keskus! Kuin olisi kansoitetulla torilla!” isä Hariton harmistui. Igumeni Mavriki ei kuitenkaan sietänyt vastaväitteitä, ja Hariton joutui ottamaan tehtävän vastaan. Vuosien varrella hän pyysi toistuvasti eroa ja lupaa asettua skiittaan, mutta kun sitä ei annettu, hän jatkoi tunnollisesti taloudenhoitajan velvollisuuksien hoitamista.

Hariton toimi igumenien Mavrikin (1907-1918) ja Pavlinin (1918-1933) oikeana kätenä ensin taloudenhoitajana ja sitten varajohtajana. Hän seurasi läheltä kaikkia niitä koettelemuksia, jotka kohtasivat Valamoa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla: Venäjän vallankumouksen seuraamuksia, Suomen itsenäistymistä, hengellisen yhteyden katkeamista Venäjälle, mukautumista osaksi nuorta ja kansallismielistä Suomen ortodoksista kirkkoa ja siirtymistä Konstantinopolin patriarkaatin yhteyteen. Ajanlaskuriita jakoi veljestön kahteen leiriin, jotka eivät olleet rukous- ja ehtoollisyhteydessä. Valtiovallallakin oli sanansa sanottavana kirkon ja luostareiden sisäisissä asioissa.

Kaikissa näissä koettelemuksissa Haritonin vahvuutena oli harkintakyky, tahdikkuus ja sisäinen rukouksellinen mielenvire. Ne auttoivat häntä löytämään maltillisen ja sovittelevan asenteen ja etsimään kaikissa tilanteissa luostarin etua. Kaikissa toimissaan hänellä oli yksi päämäärä: taata luostarille laillinen ja turvattu asema uudessa Suomen valtiossa ja osana Suomen ortodoksista kirkkoa, jotta rukouksen täyttämä elämä Valamossa saisi jatkua. Hän näki kirkkaasti uuden poliittisen tilanteen eikä elätellyt kuvitelmia Neuvostoliitosta vanhan Venäjän suorana jatkumona.

Haritonilla oli luostarissa vastustajia, jotka pitivät häntä juonittelijana ja pyrkyrinä. Hänen henkilökohtaisten muistiinpanojensa sävy on kuitenkin maltillinen ja kärsivällinen. Hän kärsi veljestöä repivistä riidoista, jotka riistivät mielenrauhan ja estivät rukouksen.

Syksyllä 1932 Hariton onnistui saamaan erokirjan igumeni Pavlinilta ja myös arkkipiispa Hermanilta siunauksen asettua Johannes Kastajan skiittaan. Mutta jo puolen vuoden kuluttua hänet kutsuttiin kaipaamastaan rukouskilvoituksesta ehdolle igumenin vaaliin. Hänen vastalauseistaan ja kirjallisesta kieltäytymisestään huolimatta kirkollishallitus vaati häntä ehdokkaaksi.

Kirkollishallituksen jäsen rovasti Nikolai Valmo kirjoitti Haritonia hyvin kuvaavan kirjeen Valamon johtokunnan isille: ”Olen täysin samaa mieltä kanssanne, ettei isä Haritonilla ole mitään syytä ’vetelehtiä’ skiitassa… Luostari on nyt hyvin vaikeassa tilanteessa, josta sen voi kunnialla johdattaa vain isä Hariton hänelle ominaisella tahdikkuudella, sydämellisyydellä ja samalla kertaa lujuudella. Siksi neuvon teitä tekemään kaikkenne, että veljestö äänestäisi isä Haritonia ja ettei hän kieltäytyisi tästä raskaasta kuuliaisuustehtävästä. Tiedän, että hän ei tavoittele igumenin asemaa. Tiedän myös, että nykyisessä tilanteessa vihamiesten puheista ja epäilyistä johtuen häneltä vaaditaan lähes yli-inhimillisiä ponnistuksia ja itsensä pakottamista, jotta hän kaikesta huolimatta suostuisi igumeniksi. Toisaalta tiedän myös, että isä Hariton on todellinen munkki, joka osaa työntää pois niin oman itserakkautensa kuin kaikki pelot, jos hänen voimiaan taas tarvitaan luostarin hyväksi. Hän osaa uhrata itsensä ja oman leponsa yhteisen hyvän tähden.”

Toukokuussa 1933 isä Hariton valittiin Valamon igumeniksi.

Luostarin siirryttyä talvisodan jälkeen Papinniemeen Heinävedelle igumeni Hariton halusi palauttaa rukous- ja ehtoollisyhteyden veljestön pariin ottamalla taas käyttöön vanhan ajanlaskun. Vanhan kalenterin kannattajat, joiden aatteellisena johtajana toimi munkki Juvian, ilmoittivat, etteivät he halua rukousyhteyteen igumeninsa kanssa, vaikka tämä siirtyisi vanhaan ajanlaskuun. Pappismunkki Jeronim kirjoitti Haritonille haukkumakirjeen, jossa nimitti igumenia lahkolaiseksi ja luopioksi. Haritonin tukena oli vuosien ajan kaksi arvostettua maltillista isää, skeemaigumeni Johannes ja skeemapappismunkki Jefrem.

Veljestön sisäinen yhteys toteutui vasta, kun Valamo vuonna 1945 siirtyi kaikkien munkkien yhteisellä päätöksellä Konstantinopolin patriarkaatista Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.

Moskovan patriarkaatin edustajalle metropoliitta Grigorille igumeni Hariton selitti oman näkemyksensä Suomen kirkon ja Valamon luostarin tilanteesta. Hän sanoi: ”Jos sanotaan, että meidän (uutta ajanlaskua noudattavien) pitää katua, meidän pitää saada tietää, missä olemme tehneet väärin. Jos sitä pidetään syntinä, että me (luostarit) olemme yhdessä Suomen kirkon kanssa siirtyneet Ekumeenisen patriarkan jurisdiktioon, niin jos emme olisi silloin tehneet niin, Suomen kirkkoa ei nyt ehkä olisi olemassakaan, ei myöskään luostareita. Jos Suomen ortodoksinen kirkko väistämättömän onnettomuuden nähdessään siirtyi Ekumeenisen patriarkan jurisdiktioon ja siten turvasi asemansa maassa ja pelasti ortodoksisuuden, ja jos myös luostarit Suomen ortodoksisen kirkon alaisuudessa saivat laillisen oikeuden olemassaololleen ja ovat sodan raskaasta koettelemuksesta huolimatta yhä ovat olemassa Suomessa, niin pitäisikö näitä toimia muka katua?”

Moskovan patriarkaatissa igumeni Haritoniin suhtauduttiin varauksellisesti, mutta hänen kanssaan tekemisissä olleet Moskovan edustajat panivat merkille sen suuren arvostuksen, jota hän nautti niin luostarissa kuin kirkollishallituksessa. Hariton itse piti Venäjän kirkkoa äiti-kirkkonaan, mutta yhtä lailla hän rakasti Suomen ortodoksista laumaa. Hänen ehdotuksestaan Valamon luostari siirtyi vuonna 1945 Venäjän kirkon yhteyteen vain kanonisesti, mutta pysyi juridisesti ja hallinnollisesti Suomen ortodoksisen kirkon alaisuudessa.

Igumeni Hariton ajatteli kuolinvuoteellaankin luostarin tulevaisuutta ja huomioi vihamiehiään. Kaksi ja puoli viikkoa ennen kuolemaansa hän pyysi hoitajikseen kahta munkkia, pappismunkki Jeronimia ja munkki Juviania, jotka olivat jatkuvasti kirjelmöineet patriarkaattiin häntä vastaan. Igumenin rauhallinen ja hurskas kuolema teki Juvianiin vaikutuksen ja hän kirjoitti siitä tuoreeltaan Jelena Armfeltille:

”1/14 lokakuuta alkaen isä Hariton oli heikentynyt niin, että alkoi tarvita apua. Siksi hän kutsui luokseen pappismunkki Jeronimin ja minut ja pyysi meitä ”palvelemaan häntä erityisesti yön tunteina”, mihin me tietenkin mitä suurimmalla valmiudella ja rakkaudella suostuimme. Kuultuaan tämän hän puhkesi itkuun ja kiitti meitä lämpimästi.

Tuosta päivästä lähtien aloitimme yöpäivystyksen. Isä Jeronim oli sairaan vierellä klo 6:sta illalla puoleenyöhön, ja puolestayöstä aamukuuteen oli minun vuoroni. Niin jatkui kaksi viikkoa, joiden aikana kuoleva ei syönyt yhtään mitään. Hän nautti vain pyhää ehtoollista, jonka otti vastaan joka päivä, ja joi harvakseltaan yhden tai kaksi kulausta kylmää vettä. Tuona aikana hän laihtui kauheasti, niin että oli pelkkää luuta ja nahkaa. Erityisiä kipuja hänellä ei ollut.

Viimeisinä kolmena päivänä isä Hariton ei pystynyt juomaan enää vettäkään, vaikka oli tajuissaan. Saattoi kuitenkin nähdä, että hänen oli vaikea olla, mutta hän ei valittanut ääneen. Kuolinpäivänä hän keskiyöstä lähtien kuiskasi muutaman kerran vain yhden sanan: ”kuolen”, sitten seurasi muutama sana, joista ei enää saanut selvää. Olettaen, että hän haluaa toistamiseen kuulla kuolinrukoukset, isä Mark luki suurella hartaudella kuolinhetken kanonin. Sen päätyttyä isä skeemaigumeni Hariton alkoi hiljaa ja rauhallisesti siirtyä ikuisuuteen. Illalla viittä vailla kuusi lokakuun 14/27 päivänä hän nukkui Herrassa, jota oli palvellut koko pitkän ikänsä.

Hänen hautajaisensa olivat hyvin juhlalliset, mihin myötävaikutti Lintulan nunnien läsnäolo. He saattoivat häntä kyynelsilmin, sillä edesmennyt oli auttanut heitä paljon sekä hengellisesti että aineellisesti. Hänessä he menettivät hengellisen isänsä ja hyväntekijänsä, joka oli heille korvaamaton niin arvovaltansa, viisautensa kuin kokeneisuutensa puolesta.”

Tutkija T.I. Ševtšenkon ansiokkaasti kirjoittama igumeni Haritonin elämäkerta koostuu suurelta osin arkistolähteistä: kirjeistä, muistiinpanoista sekä erilaisista dokumenteista. Taitavasti sijoiteltuna ne piirtävät kuvan aikakaudesta, jolloin kirkollinen ja maallinen esivalta käyttivät voimakasta painostusta luostaria kohtaan. Paine kohdistui luostarin johtajaan igumeni Haritoniin, joka kykeni kantamaan sen tyynen harkitsevana. Hänen hahmonsa piirtyy pyhänä kirjan sivuille.

Kanonisten riitojen keskellä igumeni Hariton kirjoitti: ”Hengellisenä perustana on meidän kunkin sisäinen rauha oman itsemme kanssa, salatun sielumme rauha. Kun ihmisen sisällä, hänessä itsessään, ei ole rauhaa, ei sitä voi olla päälläpäinkään. Sisäinen rauha saavutetaan himot voittamalla, hurskaudella, puhtaudella ja Jumalalle otollisella elämällä. Sitä meidän tulee ennen kaikkea toivoa ja sitä tavoitella.”

Toivottavasti elämäkerta ilmestyy ennen pitkää myös suomeksi. Sitä odotellessa voimme lukea igumeni Haritonin Jeesuksen rukous -kirjaa. Ja Valamossa voimme käydä sytyttämässä tuohuksen oman pyhittäjäisämme Haritonin haudalle!

 

Comments are closed.